Perussuomalaiset takaisin gallupkärkeen

Perussuomalaisten nousu Suomen suosituimmaksi puolueeksi tuoreessa YLE-gallupissa sai suvaitsevaiset ja globalistit pahasti pois tolaltaan. PS:n gallupnousu on kuitenkin vain luonnollinen seuraus siitä, että politiikka on palaamassa takaisin politiikkaan koronaviruksen toisesta aallosta huolimatta. Toisaalta se osoittaa, ettei SDP:n suosion nousu aikaisemmin tänä vuonna ollut vakaalla pohjalla, vaan puolueen kannatuspiikkiä selitti kriisioloissa tyypillinen rally around the flag-ilmiö.  

Marinin sosialistihallitus ei ole saanut Suomen kipeästi tarvitsevia uudistuksia läpivietyä. Hallituksen ajamasta soteuudistuksesta on tulossa täysi pannukakku, jossa vain betonoidaan nykyiset toimimattomat rakenteet ja vaikeutetaan yksityisen ja kolmannen sektorin oikeutta tuottaa terveyspalveluita. Työmarkkinoiden osalta sosialistihallitus taas haluaa jäädyttää kaikki rakenteet ja teeskennellä, ettei mitään työvoiman tarjontaa tai kysyntää lisääviä uudistuksia tarvitse tehdä. Suomen velkavuori on kasvamassa lähivuosina SDP-johtoisen hallituksen politiikalla ennätyskorkeaksi. Muilla Pohjoismailla velka-asteen arvioidaan lähtevän jo 2022 tuntuvaan laskuun, mutta Suomen julkinen velka alkaa lähestyä tulevina vuosina hälyttävästi jo 80 prosentin tasoa.

Perussuomalaiset on Suomen ainoa eduskuntapuolue, joka on johdonmukaisesti ollut kehitysmaalaisten massamaahanmuuttoa, EU-liittovaltiota, velkasosialismia ja ilmastohysteriaa vastaan. Suomalainen työläinen, pienyrittäjä, opiskelija ja kotiäiti ymmärtävät, että konsensuspuolueiden arvoliberaali globalismi näivettää Suomen ja tekee maastamme turvattoman konkurssipesän. Suomella on valtava potentiaali, jos jännitämme kansalliset voimavaramme yhteisen hyvän luontiin sen sijaan, että yritämme epätoivoisesti pelastaa maailmaa toisten valtioiden itse aiheuttamien sotkujen jäljiltä. Suomi ei voi ratkaista ilmastonmuutoksen tai pakolaisuuden kaltaisia kysymyksiä, mutta meillä on mahdollisuus tehdä maastamme kukoistava kansallinen koti suomalaisille. Globalistiset horinat olisikin siis kerta kaikkiaan heitettävä historian romukoppaan ja keskityttävä omien asioiden hoitoon parhaimmalla mahdollisella tavalla.

Kategoriat: Uncategorized | Jätä kommentti

EU:sta tulossa velkaunioni

EU-komission puheenjohtaja Ursula Von der Leyenin esitys EU:n 750 miljardin euron elpymisrahastosta johtaisi massiivisiin tulonsiirtoihin vastuullisen talouspolitiikan Pohjois-Euroopan mailta Etelä-Eurooppaan, jossa julkinen velkataso on katossa ja budjettien tasapainottamisesta ei ole tietoakaan. Tämän lisäksi komissio on ujuttamassa paketin rahoittamisen osaksi EU:n oman verotusoikeuden edistämisen, jolloin Suomessa alettaisiin kerätä uusia EU-veroja, jotka kokonaisuudessaan tilitettäisiin suoraan EU:n budjettiin.

Vielä 2010-luvun alun eurokriisin aikaan EU-tukipaketeista myönnettyjen lainojen ehtona olivat rakenneuudistukset lainoja vastaanottavissa maissa. Nyt EU:ssa ollaan lahjoittamassa satoja miljardeja euroja Etelä-Euroopan maille ilman, että näiltä mailta odotetaan toimenpiteitä talouksiensa tervehdyttämiseksi. Tämä avaa Pandoran lippaan, koska jatkossa Etelä-Euroopan maat tietävät, että aina taloustaantuman koittaessa Alppien pohjoispuoliset maat ovat valmiina avaamaan lompakkonsa.

EU:n elpymisrahasto on lisäämässä Suomen EU-vastuita vähintään kahdeksalla miljardilla eurolla. Valtaviin mittasuhteisiin nousevat EU-vastuut uhkaavat jo Suomen valtion kykyä ylläpitää laajaa hyvinvointiyhteiskuntaa. Tämä ei kuitenkaan tunnu Marinin sosialistihallitusta häiritsevän, vaan se on julistanut linjansa rahastoon olevan avoin ja rakentava, joka voidaan tulkita etukäteen antautumiseksi. Marinin punavihreä hallitus ei ole halunnut asemoitua muiden pienten nettomaksajien Alankomaiden, Ruotsin, Itävallan ja Tanskan rintamaan, joka tiukasti vastustaa suorien tulonsiirtojen kippaamista etelään ja tukien vastikkeettomuutta.

EU on viime vuosina siirtynyt osin oikeudettomaan tilaan, jossa perussopimukset ja yhteiset pelisäännöt ovat kuolleita kirjaimia, jos EU:n federalisointi sitä edellyttää. Artikla 125, joka kieltää EU:n tai jäsenvaltioiden vastuun toisten EU-maiden veloista on von der Leyenin elpymisrahastoehdotuksella käytännössä kumottu. Suomessa on käytävä avoin ja rehellinen kansalaiskeskustelu siitä, onko Suomen kansallinen etu ottaa miljardivastuita Välimeren konkurssimaiden talouksien tukemiseksi, vai mieluummin panostaa esimerkiksi maamme peruspalveluiden ja infran parantamiseen. Suomen täytyy lopettaa nöyrä kumartelu Brysselissä ja pyrittävä vaikuttamaan nyt vahvasti, kun maatamme uhkaa pysyvä sitominen velkaunioniin.

Kategoriat: Uncategorized | Jätä kommentti

Koronakriisi muuttaa maailman

Kiinan eläintoreilta alkunsa saanut ja ympäri maailman levinnyt koronavirus on pakottanut Suomenkin siirtymään yhteiskunnalliseen poikkeustilaan maaliskuun loppupuolelta lähtien. Liikkumisen ja muut arkielämän rajoitukset, jotka ovat kohdistuneet nyt suomalaisiin, ovat tiukimpia, mitä maassamme on koettu sitten sotavuosien. Nämä rajoitukset ovat kuitenkin olleet välttämättömiä, jotta koronaviruksen eteneminen Suomessa hidastuisi, eikä terveydenhuoltojärjestelmämme ylikuormittuisi. Ravintoloiden, baarien ja muiden liiketilojen sulkemiset tulevat  aiheuttamaan suuret taloudelliset menetykset, joiden kanssa joudumme elämään lähivuodet. Suomi tulee velkaantumaan tänä vuonna ennätysnopeasti ja hallituksen tavoite valtiontalouden tasapainottamisesta tämän vaalikauden loppuun mennessä ei tule toteutumaan.

1990-luvulla alkanut ja 2000-luvulla kiihtynyt Kiina-ilmiö on siivittänyt länsimaiset yritykset ennennäkemättömiin voittoihin ns. globaalin työnjaon myötä, jossa moni valmistava prosessi on ulkoistettu Kiinaan. Riippuvuus kiinalaisesta halpatuotannosta on kuitenkin osoittautunut isoksi riskiksi, kun koronaviruksen leviäminen Kiinassa pysäytti maan tehtaat. On käynyt ilmi, että Suomi on jopa huoltovarmuuden kannalta kriittisillä sektoreilla, kuten suojamaskien valmistuksessa, riippuvainen Kiinasta.

Koronapandemian opetuksen pitäisi olla se, että äärimmäinen tuotantoketjujen levittäminen Aasiaan pelkkien kustannussäästöjen toivossa ei ole järkevää. Tulevaisuudessa olisi parempi, jos suomalaiset yritykset pyrkisivät pitämään arvoketjunsa mahdollisimman lähellä Suomea. Suomessa olisi myös kohotettava huoltovarmuuden tasoa, sillä emme enää jatkossa voi olla Kiinan kommunistidiktatuurin valmistamien suojavälineiden varassa, kun uusi kriisitilanne taas koittaa.

Yleisesti globalismin ideologia, joka rakentuu utopistiselle ajatukselle maailmankylästä, jossa ihmiset, tavarat, pääomat ja palvelut liikkuvat ilman rajoituksia on tulossa tiensä päähän. Vilkasta ulkomaankauppaa käydään jatkossakin, mutta yhä enemmän painoarvoa tullaan asettamaan strategisesti tärkeiden alojen suojelemiselle kiinalaisilta yritysvaltauksilta ja vakoilulta. Suomen kansantalouden elinvoima pitää jatkossa yhä enemmän rakentua korkealle laadulle ja innovaatioille, eikä halpatyövoiman maahantuonnille, jolla yritetään painaa palkkakustannuksia alas.

Suomen on valmistauduttava maailmaan, jossa vahvat kansallisvaltiot ottavat yhä enemmän tilaa vanhentuneilta ja tehottomilta kansainvälisiltä järjestöiltä. Maailman kansojen ja kulttuurien soisi elävän rauhassa tulevaisuudessa, mutta samalla pitää ymmärtää, että mitään yhteistä päämäärää maapallolla ei ole. On hyväksyttävä eri sivilisaatioiden välinen kamppailu markkinaosuuksista ja poliittisesta hegemoniasta tosiasiana, jota ei globalistinen haaveilu miksikään muuta.

Kategoriat: Uncategorized | Jätä kommentti

Muuri, joka jakoi Berliinin

Tänä vuonna vietetään sekä toisen maailmansodan syttymisen että Berliinin muurin murtumisen pyöreitä vuosipäiviä. Näillä kahdella tapahtumalla on keskenään suora linkki, sillä Saksan aloittama suursota johti Saksan totaaliseen tappioon ja maan jakautumiseen Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden valvomiin miehitysvyöhykkeisiin. Neuvostoliitto ja länsiliittoutuneet päättivät sodan jälkeen vielä erikseen jakaa Saksan pääkaupungin Berliinin neljään miehitysvyöhykkeeseen, jolloin länsivallat valvoivat Länsi-Berliinin aluetta ja Neuvostoliitto Itä-Berliiniä. Myöhemmät tapahtumat osoittivat, että keskellä Neuvostoliiton miehittämää Itä-Saksaa Länsi-Berliinissä olevat amerikkalaiset, ranskalaiset ja englantilaiset joukot muodostivat piikin koko kommunistisen itäblokin lihassa. 

 

Toisen maailmansodan aikana neuvostoliittolaisten ja länsiliittoutuneiden välille muodostettu yhteistyö alkoi heikentyä jo heti sodan päättymisen jälkeisinä vuosina. 1948-1949 Neuvostoliitto saartoi Länsi-Berliinissä olevat länsivaltojen joukot pakottaakseen ne vetäytymään kaupungista. USA:n järjestämän ilmasillan avulla Länsi-Berliinissä kuitenkin pystyttiin ylläpitämään kaupungin ruokahuoltoa yllä, joka takasi sekä länsivaltojen joukoille että siviiliväestölle riittävät elinolosuhteet. Saksan  kahtiajaon kylmän sodan ajaksi sinetöi 1949 tapahtuneet Saksan liittotasavallan eli Länsi-Saksan ja Saksan demokraattisen tasavallan eli Itä-Saksan perustamiset. DDR:n pääkaupungiksi tuli Itä-Berliini, kun taas Länsi-Saksan pääkaupunki siirrettiin Bonniin. 

 

Samaan aikaan, kun Länsi-Saksassa elettiin 1950-1960-luvuilla suurta talousihmettä, oli elintaso Neuvostoliiton miehittämässä Itä-Berliinissä ja Itä-Saksassa selvästi alhaisempi. 1960-luvun alkuun mennessä oli Itä-Saksan alueelta paennut länteen 3.5 miljoonaa ihmistä. Monet DDR:n sosialismia paenneista itäsaksalaisista olivat nuoria ja koulutettuja, mikä aiheutti tuntuvaa aivovuotoa Itä-Saksalle. DDR:n kansainväliselle imagolle oli myös vahingollista, että kyvykkäin kansanosa ei halunnut enää pysyä “työläisten ja talonpoikien tasavallassa”.  

 

Neuvostoliitto ja Itä-Saksan viranomaiset yrittivät kontrolloida DDR:n asukkaiden poismuuttoa sinetöimällä 1950-luvun alussa Saksojen välisen rajan kiinni. Tämä rajapolitiikka ei kuitenkaan koskenut Berliiniä, jossa liikkuminen kaupungin länsi- ja itäosien välillä pysyi verrattain vapaana. Vielä kesäkuussa 1961 DDR:n johtaja Walter Ulbricht totesi kansainvälisessä lehdistötilaisuudessa, että ”kenellekään ei ole aikomusta pystyttää muuria”. Kuitenkin jo kahden kuukauden päästä tästä lausunnosta 13.8 1961 Itä-Saksan armeija  sulki Länsi- ja Itä-Berliinin välisen rajan ja alkoi rakentaa muuria. 

 

Berliinin muurista tuli lopulta 155 kilometriä pitkä ja se rakennettiin neljässä vaiheessa vuosien 1961-1975 välillä. Muuri esti itäberliiniläisten laillisen maastamuuton Länsi-Saksaan ja siitä tuli tunnetuin kylmän sodan symboli. DDR:n propagandassa Berliinin muuri nimettiin antifasistiseksi suojavalliksi. Länsivaltojen reaktio muurin rakentamiseen oli aluksi pidättyväinen, mikä herätti länsisaksalaisissa poliitikoissa pettymyksen tunteita. Balsamia länsisaksalaisten haavoille toi kuitenkin USA:n presidentti John F. Kennedyn vierailu kaupunkiin kesäkuussa 1963, jolloin hän piti kuuluisan ”Ich bin ein Berliner”-puheensa. Kennedy halusi puheellaan tehdä selväksi, ettei Yhdysvallat tule sallimaan kommunistien marssia Länsi-Berliiniin. 

 

  

Aukotonta selvitystä niiden ihmisten määrästä, jotka tulivat ammutuiksi yrittäessään laittomasti ylittää Berliinin muurin päästäkseen Länsi-Berliinin puolelle ei ole. Vuonna 2000 julkaistun selvityksen mukaan uhreja oli 86. Vuosien 1961-1989 välillä 5075 onnistunutta pakoa tapahtui Itä-Berliinistä Länsi-Berliiniin. 

 

1980-luvun lopussa alkoi käydä selväksi, että DDR:n sosialistinen järjestelmä oli menossa kohti lopullista tuhoaan. DDR oli miltei vararikossa ja pystyi rahoittamaan toimintaansa vain laittoman ihmis-, myrkky- ja asekaupan avulla, joka toi länsivaluuttaa maahan. Neuvostoliitto oli taas sisäisten vaikeuksien vuoksi tilassa, jossa se ei enää pystynyt antamaan Itä-Saksalle sen tarvitsemaa  taloudellista apua. Näiden tosiasioiden valossa ei ollut siis tavatonta, että USA:n presidentti Ronald Reagan puheessaan Brandenburger Torin edessä 1987 vetosi NL:n johtajaan Mihail Gorbatsoviin, jotta tämä repesi alas Berliinin muurin. 

 

Tuskin olivat DDR:n perustamisen 40-vuotisjuhlallisuudet loppuneet syksyllä 1989, kun kansalaisten tyytymättömyys Itä-Saksan vallanpitäjien asioiden hoitoon alkoi paisua niin suureksi, ettei sitä voinut enää kontrolloida. Jo syyskuussa 1989 Unkari oli avannut rajansa itäsaksalaisille, jotta he pystyisivät pakenemaan Itävallan kautta Länsi-Saksaan. Lopun alku DDR:lle oli maan politbyroon jäsenen Günter Schabowskin antama vastaus 9.11.1989 järjestetyssä kansainvälisessä tiedotustilaisuudessa, jossa hän ilmoitti, että DDR:n rajaylityspaikat ovat välittömästi avoinna. Jo samana iltana kymmenet tuhannet ihmiset ylittivät Länsi- ja Itä-Berliinin vastaisen rajan ja muuria alettiin purkaa sekä sotilaiden, että siviilien toimesta. 

 

Berliinin muurin murtumisen symboliarvoa reaalisosialismin todellisuuden kuvaajana ei ole syytä aliarvioida. Järjestelmä, joka perustuu ihmisten indoktrinoinnille tiettyyn ideologiseen muottiin ja räikeään pakkovaltaan, ei ole kestävä. Berliinin muurin murtuminen symbolisoi näin länsimaisen kansanvallan ja vapauden voittoa kommunismista. Silti on myönnettävä, etteivät kaikki DDR:n alla varttuneiden toiveet ole täyttyneet Saksojen yhdistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä. Saksojen yhdistymisen arkkitehtina toiminut kristillisdemokraattinen liittokansleri Helmut Kohl ennusti vuonna 1990 Itä-Saksan alueille loistavaa tulevaisuutta puhumalla niistä tulevina kukoistavina alueina. Todellisuudessa entinen Itä-Saksan alue on Saksojen yhdistymisen jälkeen kärsinyt ihmisten joukkomuutosta Länsi-Saksan puolelle, yhä Länsi-Saksaa alhaisemmista palkoista ja huonommista palveluista sekä yleisestä perspektiivien puutteesta. Kaikki nämä tekijät yhdessä ovat vaikuttaneet siihen, että kansallismielinen AFD on erityisen suosittu Saksan itäisimmissä osissa, jossa se saavutti tänä syksynä murskavoitot Saksin, Brandenburgin ja Thüringenin osavaltiovaaleissa. 

 

Erityisesti globalistit ovat Berliinin muurin murtumisen 30-vuotispäivänä surkutelleet sitä, miten eurooppalaiset ovat unohtaneet tämän tapahtuman opetukset ja kääntyneet äänestämään kansallismielisiä puolueita. Ääriglobalistisimmat äänet ovat jopa puhuneet siitä, että Euroopassa saavat lisää kannatusta voimat, jotka muistuttavat DDR:sta. Tämän pahempaan historian vääristelyyn törmää harvoin. Se, että kansallismieliset puolueet haluavat suojella Eurooppaa rajattomalta kolmannen maailman massojen vyöryltä, on täysin eri asia kuin oman maan sisällä pystyttää muureja estämään ihmisten liikkumista. Euroopan isänmaalliset liikkeet  kulkevat myös kansallisten kulttuurien ja vapauden vaalijoina täysin itäblokin antikommunististen vastarinta-aktivistien jalanjäljissä. Berliinin muurin kaatamiseen osallistuneiden motiivina ei ollut liberaalin globalismin edistäminen, vaan kansallisen itsemääräämisoikeuden ja identiteetin palauttaminen Saksan kansalle.  

Kirjoitus julkaistu Rahvas-lehdessä 4/2019

Kategoriat: Uncategorized | Jätä kommentti

Parlamentarismin rappio Britanniassa

Britannian kesäkuun 2017 vaaleissa maan kumpikin pääpuolue konservatiivit ja työväenpuolue lupasivat vaalimanifesteissaan viedä Britannian eron Euroopan unionista läpi 2016 EU-kansanäänestyksen tuloksen mukaisesti. Tänä vuonna olemme kuitenkin saaneet todistaa erikoista näytelmää Britannian parlamentin alahuoneessa, jossa yksittäiset EU-myönteiset konservatiivit ja koko työväenpuolue tukenaan liberaalidemokraatit, Skotlannin kansallispuolue etc ovat pyrkineet perumaan koko Brexitin tai ainakin säilyttämään erittäin läheiset välit EU:hun Brexitin jälkeen.  Myös Pohjois-Irlannin unionistit DUP-puolueessa ovat asettuneet vastahankaan Brexit-prosessissa, koska he eivät olet voineet hyväksyä sitä, että Brexitin jälkeen Pohjois-Irlantia sitoisivat tietyt EU:n tulliliittoa ja sisämarkkinoita koskevat määräykset, vaikka Britannia kokonaisuudessaan lähtisi sisämarkkinoilta ja tulliunionista. 

Brexitin puolesta äänesti 17.4 miljoonaa brittiä, mikä on suurin demokraattinen mandaatti koko Britannian historiassa. On siis täysin groteskia, että Brexit-myönteiset voimat ovat brittiparlamentissa ajamassa ns. “people’s votea” eli uutta kansanäänestystä Brexitistä ja näin sivuuttamassa täysin 2016 kansanäänestyksen lopputuloksen. Parlamentin remainer-kansanedustajat siis uskottelevat tietävänsä paremmin, miten Britannian kansa ajattelee ja  haluavat ajaa itsekkäästi Britannian ennennäkemättömään demokratian kriisin partaalle. 

Britanniassa parlamentarismin historia on paljon pidempi kuin muissa Länsi-Euroopan maissa. Jo 1215 maan aateliset pakottivat Englannin kuninkaan Juhana Maattoman allekirjoittamaan Magna Chartan, joka muun muassa verotusasioissa pakotti kuninkaan jakamaan vallan parlamentin kanssa. Parlamentarismi joutui todelliseen koetukseen 1600-luvulla, jolloin tyranniksi heittäytynyt Kaarle I johdatti Englannin sisällissotaan, mitä seurasi kuninkaan mestaus 1649 ja Oliver Cromwellin nousu lordiprotektoriksi. Cromwellin valtakautta seurasi restauraatio eli Kaarle II:n nousu Englannin kuninkaaksi 1660.  Kaarle II:n seuraaja valtaistuimella oli hänen veljensä katolinen Jaakko II, joka joutui lähes välittömästi parlamentin kanssa törmäyskurssille, mikä huipentui 1688 Vilhelm Oranialaisen ja Annan maihinnousuun parlamentin kutsusta ja mainioon vallankumoukseen. Vilhelm Oranialainen ja Anna hyväksyivät Englannin hallitsijoina mainion vallankumouksen vanavedessä 1689 Bill of Rights-lakiesityksen, joka nosti parlamentin vallankäyttäjänä monarkin yläpuolelle. 

Boris Johnsonin hallituksen esitys erosopimuksesta Britannian ja EU:n välillä saattaa tulevalla viikolla saada parlamentin enemmistön tuen. On myös odotettavissa, että työväenpuolue yrittää saada erosopimuksen uuteen kansanäänestykseen tai saada läpi esityksen, jonka mukaan Britannia tulee olemaan jatkossakin osa EU:n tulliunionia. Vaikka Brexit saataisiinkin maaliin, on Britannian parlamentin kansan tahdon vastaisten elementtien toiminta jo aiheuttanut pysyvää vahinkoa Britannian demokratialle ja maan asemalle maailmalla. Itsekkäät omaa etuaan ajavat poliitikot ovat ajamassa maailman vanhimman demokratian täydellisen rappion partaalle, jossa kansan mielipiteellä ei ole enää mitään roolia päätöksenteossa. Jotta Britannia voisi Brexitin jälkeen nousta uuteen kukoistukseen, olisi maassa syytä perustaa komitea selvittämään Brexitiä sabotoineiden kansanedustajien toimintaa. 

Kategoriat: Uncategorized | Jätä kommentti

Perussuomalaiset uudessa Euroopassa

Euroopan parlamentin vaalit ovat tunnetusti maailman suurin demokraattinen tapahtuma yli miljardin asukkaan Intian kuukausia kestävien parlamenttivaalien jälkeen. Tämän vuoksi ei vain Euroopassa, vaan myös ympäri maailmaa, osoitettiin huomattavaa mielenkiintoa siihen, minkälainen EU-parlamentin koostumus on vaalikaudella 2019-2024.

Euroopan vuoden 2015 pakolaiskriisi johti merkittävään poliittiseen myllerrykseen Keski-Euroopan kansallisissa vaaleissa, mikä toimi esinäytöksenä tämän kevään EU-vaaleille. Saksassa, jossa ei toisen maailmansodan trauman takia ollut kansallismielistä puoluetta yli 70 vuoteen, on nyt vahva kansallismielinen liike AFD, joka on edustettuna liittopäivien ohella jokaisessa maan osavaltiossa. Italiassa taas hallituksen vahva mies on sisäministeri ja Legan puheenjohtaja Matteo Salvini, joka on haastanut menestyksellisesti Euroopan unionin avoimien rajojen tervetuloapolitiikan. Visegrad-maiden blokki on omalta osaltaan pistänyt jarrua Brysselin byrokraattien päämäärille, jossa juurettomalla globalismilla, militantilla arvoliberalismilla ja abstraktilla EU-uskovaisuudella halutaan korvata Euroopan kansojen vuosituhansia vanhat perinteet ja kulttuurit.

EU-vaalien tulos oli kansallismielisillä puolueilla Euroopan parlamentin vaalien historian kovin. Vaalien tuloksena Euroopan parlamentissa on yli 170 meppiä, jotka voidaan laskea kuuluvaksi EU-skeptisiin maahanmuuttokriittisiin puolueisiin. Tämä on yli 100 enemmän kuin vihreiden ryhmällä, jonka kasvusta Suomen ja Euroopan liberaali konsensusmedia yritti levittää ”vihreän aallon” legendaa. Vihreät eivät tosiasiassa olleet yhdessäkään EU-maassa suurin puolue, eikä EU-positiivisten puolueiden yhteiskannatus noussut, vaan siirtymä oli muutamassa maassa isoista EU-myönteisistä konsensuspuolueista vihreisiin. Kansallismieliset voimat taas nousivat Britanniassa, Italiassa, Ranskassa, Puolassa ja Unkarissa maidensa suurimmiksi EU-puolueiksi. Merkittävää kasvua isänmaallisten puolueiden kannatuksessa tapahtui myös muun muassa Ruotsissa, Belgiassa ja Tsekeissä.

Euroopan parlamenttia ovat dominoineet vuosikymmeniä kristillisdemokraattisen (EPP) ja sosiaalidemokraattisen parlamenttiryhmän niin kutsuttu suuri koalitio, jolla on ollut enemmistö parlamentin paikoista. Toukokuun EU-vaalit tekivät lopun kyseisen koalition enemmistöstä. Tuoreimpien tietojen mukaan EPP ja sosiaalidemokraattien ryhmä pyrkivät rakentamaan yhdessä liberaalien ja vihreän ryhmän kanssa EU-myönteisen konsensuskoalition. Nämä konsensusryhmien yhteistyökuviot alleviivaavat edelleen sen tärkeyttä, että isänmaallisten voimien on Brysselissä yhdistyttävä jyrkkään vastarintaan globalistipuolueita vastaan.

Perussuomalaiset on mukana uudessa aidosti kansallismielisessä ID-ryhmässa Euroopan parlamentissa. On aika siirtyä maltillisesta salonkikonservatiivisesta EU-kritiikistä kohti aitoon EU:n muuttamiseen, joka tarkoittaa jäsenmaiden kansallisen suvereniteetin palauttamista, kansallisen lainsäädännön saattamista primaariseksi oikeuslähteeksi ja Afrikan ja Aasian massamaahanmuuton pysäyttämistä.

Tänä vuonna minulla tulee täyteen neljä vuotta Brysselin pimeyden ytimessä työskentelyssä. Aloittaessani täällä työni syyskuussa 2015 perussuomalaiset oli maltillinen yhteistyöpuolue, jonka kannatus ja henki olivat kadonneet harvojen hillotolppien tavoittelun vuoksi. Näistä synkistä ajoista kansanliikkeemme on noussut uuden puoluejohdon taipumattoman hengenvoiman ja kenttäväen pyyteettömän työn ansiosta vahvaan nousuun. Vuosi 2019 todisti yhtä sodanjälkeisen ajan Suomen suurimmista poliittisista comebackeista. Perussuomalaiset nousi eduskunnan toiseksi suurimmaksi puolueeksi vain pienellä erolla ykköseksi tulleisiin sosiaalidemokraatteihin. Euroopan parlamentin vaaleissa perussuomalaiset taas säilytti kaksi meppipaikkaansa kohonneella kannatuksella. Laura Huhtasaari ja Teuvo Hakkarainen tulevat puolustamaan Suomea tinkimättömällä isänmaallisuudella ja aatteen palolla tämän EU-parlamenttikauden yhdessä eurooppalaisten liittolaistemme kanssa.

Perussuomalaisten ylimpänä tavoitteena on suomalaisen elämänmuodon ja kulttuurin varjelu. Tämän tavoitteen täyttäminen vaatii perussuomalaisilta periksi antamatonta poliittista vaikuttamista sekä Brysselin että Suomen kentillä. Pitämällä kiinni pyyteettömyydestä ja uskosta omaan asiaan perussuomalaisilla on kaikki mahdollisuudet nousta tulevaisuudessa Suomen johtavaksi puolueeksi uudessa kansallismielisessä Euroopassa.

Kategoriat: Uncategorized | Jätä kommentti

Kansan tahto on ylin arvo

Länsimaisen demokratian juuret löytyvät antiikin Kreikan Ateenasta, jossa vapaat miehet kansankokouksissa päättivät julkisista asioista. On väitetty, että kreikkalaisten polisten liittouma kykeni persialaissodissa selviytymään koettelemuksesta ylivoimaista vihollista Persiaa vastaan, koska kreikkalaiset kokivat puolustavansa suurempia inhimillisiä hyveitä, kuten kansanvaltaa ja korkeata sivistystä, idän despotismia ja mystisismiä vastaan.

 

Nykymuotoinen demokratiamme on rakentunut hitaasti satojen vuosien aikana. Ensimmäisiä merkkejä demokraattisesta valtiomuodosta Länsi-Euroopassa todistettiin Englannissa 1200-luvulla, jossa Englannin kuningas Juhana Maattoman aikana laadittiin Magna Carta, joka rajoitti kuninkaan valtaa muun muassa verojen määräämisessä. Niin ikään Englannissa 1600-luvun lopussa katolisen Jaakko II:n syrjäyttämiseen johtanut mainio vallankumous tasoitti tietä englantilaiselle parlamentarismille. Myöhemmin USA:n itsenäisyyssota 1775-1783 ja Ranskan suuri vallankumous 1789 toimivat merkittävinä katalysaattoreina kansanvallan etenemiselle länsimaissa, vaikka Ranskan vallankumous johtikin lyhyeksi aikaa jakobiinien hirmuvaltaan.

 

1800-luvun Euroopassa kansallismielisyys ja demokratia etenivät käsi kädessä. Nationalistisesti ajattelevat demokraatit olivat piikkinä lihassa etenkin monille Euroopan monikansallisille imperiumeille, jotka tukahduttivat lukuisten kansojen kansallishengen. Kansojen suuri vapautusaalto tapahtui vihdoin ensimmäisen maailmansodan päätyttyä, jolloin Itävalta-Unkarin ja Venäjän keisarikunnat hajosivat. Nykyään kansallismielisyys ja demokratia asetetaan monissa yhteyksissä oudolla tavalla vastakkain aivan kuin kansallisylpeys poissulkisi demokratian. Tämä on älyllisesti epärehellinen toteama, sillä nimenomaan kulttuurirelativistinen monikulttuuripolitiikka heikentää demokratian edellytyksiä, kun valtion asukkailla ei ole enää yhteistä käsitystä keskeisistä normeista ja arvoista, mikä väistämättä riitauttaa päätöksenteon. Kansallismielisyys on kiistämättä ollut kristinuskon ohella se tekijä länsimaissa, joka on eniten lisännyt tasa-arvoa yhteiskunnassamme. Ilman kansallismielisyyden tuomaa painetta yleisen inhimillisen elämän kohottamiseksi eivät sellaiset tekijät kuin hyvinvointivaltio sekä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus olisi nähneet päivänvaloa.

 

Nykyaikana Suomessa ja muualla länsimaailmassa puhutaan paljon demokratian kriisistä. Itseasiassa useimmiten tämän keskustelun taustalla on vain liberaalien globalistien ja suvaitsevaisuusaatetta kannattavien ihmisten tuska siitä, että kansallismieliset ja konservatiivit etenevät vaaleissa sekä Amerikoissa että Euroopassa. Demokratia ei kuitenkaan tällä hetkellä toimi täysin tyydyttävästi. Demokratiaa ei voi olla ilman laajaa sananvapautta. Myös ilman laadukkaan koulutuksen tarjoamaa laajaa kansansivistystä kansalaisilla ei ole mahdollista tutkia asioita ja toimia aktiivisina kriittisinä kansalaisina. On siksi huolestuttavaa, että laajan sananvapauden sijasta Suomessa on alettu enemmän puhua sananvastuusta. Tämä epätermi pitää sisällään sen, että julkisessa keskustelussa kansalaisten pitäisi lähinnä puhua kivapuhetta, jossa sivuutetaan yhteiskunnan vakavat kipupisteet, kuten maahanmuuttajien surkea kotoutuminen ja islamilainen radikalismi.

 

Monipuolinen media pitää yllä ajattelun monipuolisuutta ja vaalii rohkeaa kyseenalaistamista. Elävä demokratia vaatii toimiakseen rehellisen median. Liian yksipuolinen media taas saa ihmiset pelkäämään eriävän mielipiteen esittämistä ja jopa yhteisöstä ulos sulkemista. On ollut havaittavissa ilmiö, jossa vakiintunut liberaali mediakenttä korotetaan ns. vastuulliseksi mediaksi, joka opettaa “hölmöjä kansalaisia”, miten pitää ajatella esimerkiksi maahanmuutosta, EU:sta tai globalisaatiosta.

 

Ainoa tapa kehittää demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa on pitää kiinni sananvapaudesta ja luottaa ihmisen kykyyn tehdä rationaalisia päätöksiä tulevaisuuttaan koskien. Kansallismielisyyden nousu Amerikoissa ja Euroopassa on terve vastareaktio kansainvälisen talouspoliittisen eliitin liberaalille globalismille, joka ei anna sijaa kansallisvaltioille eikä tunnusta oikeutta tiukkaan maahanmuuttopolitiikkaan. Päätösvalta on palautettava mahdollisimman lähelle ihmisiä ja kansallisia identiteetteja on voitava vaalia ylpeydellä. Demokraattisen päätöksenteon pitäisi lähteä siitä lähtökohdasta, että kansan tahto on loukkaamaton ja ylin ohjenuora. Eliitit eivät voi loputtomiin ajaa politiikkaa, joka ei nojaudu kansojen tuntoihin. Tarvittava korjausliike tulee tapahtumaan kansan toimesta ennemmin tai myöhemmin vaaleissa.

Kategoriat: Uncategorized | Jätä kommentti

Ensimmäisen maailmansodan loppuratkaisu

Ensimmäinen maailmansota on jäänyt konfliktina enemmän kuolonuhreja vaatineen ja sotana laajemman toisen maailmansodan varjoon. Ensimmäinen maailmansota teki lopun Euroopasta sellaisena kuin se oli ollut Napoleonin sodista lähtien, sillä sodan seurauksena mahtavat keisarikunnat kaatuivat Saksassa, Itävalta-Unkarissa ja Venäjällä. Dynastioiden Euroopasta siirryttiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen suurten kansanjoukkojen valtakauteen. Kuluvan vuoden marraskuussa vietämme tämän suuren konfliktin päättymisen satavuotispäivää. On siis hyvä palauttaa mieliin, miten ensimmäinen maailmansota saavutti loppuratkaisunsa ja mitkä rauhan seuraukset olivat.

Euroopan suurvallat Britannia, Ranska, Italia, Itävalta-Unkari, Saksa ja Venäjä olivat hallinneet maailman kohtaloa suvereenisti koko 1800-luvun USA:n toimiessa vielä tarkkailijana suurvaltapolitiikassa. 1870-luvun lähtien Länsi-Euroopan maat lähtivät kilpajuoksuun Afrikasta, joka oli siihen asti ollut ainoa manner, jota ei oltu asetettu eurooppalaisen siirtomaavallan alle. Tämä imperialismiksi kutsuttu ilmiö yhdessä yleisen kehitysuskon ohella sai eurooppalaiset tuntemaan itsensä voittamattomiksi. 1900-luvun koittaessa myrskypilvet alkoivat kuitenkin vaivihkaa kertyä Euroopan ylle.

Euroopassa oli muodostunut kaksi liittojärjestelmää, jossa ympärysvallat Britannia, Ranska ja Venäjä olivat liittosuhteessa Saksan, Itävalta-Unkarin ja Italian keskusvaltoja vastaan. Itävalta-Unkarin arkkiherttuan Franz Ferdinandin murha Sarajevossa kesäkuussa 1914 laukaisi mantereen laajuisen diplomaattisen kriisin, joka johti yleiseurooppalaisen sodan syttymiseen Itävalta-Unkarin marssittaessa armeijansa Serbiaan. Britannian sodanjulistuksen ratkaisi Saksan marssi puolueettoman Belgian läpi Ranskaan. Italia jäi vielä 1914 konfliktin ulkopuolelle, vaikka oli virallisesti liittosuhteessa Itävalta-Unkarin ja Saksan kanssa.

Saksan tavoite nopeasta voitosta Ranskaa vastaan ei toteutunut vuoden 1914 kesällä ranskalaisten, belgialaisten ja brittien odottamattoman kovan vastarinnan ja Venäjän armeijan nopean mobilisaation vuoksi. Saksa myös joutui hajauttamaan joukkojaan Itävalta-Unkarin heikon sotilaallisen iskukyvyn takia. Länsirintamalla sota juuttui aina vuoteen asti 1918 asemasodaksi. Verdunin ja Sommen kaltaiset lukemattomia kuolonuhreja vaatineet suurtaistelut eivät saaneet ratkaisua aikaan tällä rintamaosiolla. Sama toistui Italian loikattua ympärysvaltojen puolelle 1915 ja yrittäessään Itävalta-Unkarin nujertamista. Italian ja kaksoismonarkian vastainen rintama juuttui vuosikausiksi näiden maiden rajaseuduilla käytyihin taisteluihin. Itä- ja Kaakkois-Euroopassa rintama oli liikkuvampi. Täällä keskusvallat Saksa-johtoisesti pystyivät lyömään Romanian ja Serbian sekä miehittämään isoja alueita Venäjältä. Turkki liittyi loppuvuonna 1914 keskusvaltojen puolelle, mutta yhteistoiminta Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa sotilaallisissa operaatioissa jäi koko sodan ajaksi vähäiseksi.

Vuoden 1918 keväällä maailmansota läheni loppuratkaisuaan. USA oli edellisenä vuonna liittynyt sotaan kotimaisen paineen ja Saksan rajoittamattoman sukellusvenesodan takia. Saksa ja sen liittolaiset olivat maaliskuussa 1918 Brest-Litovskissa solmineet rauhan Venäjällä edellisenä vuonna vallan kaapanneiden bolsevikkien kanssa. Venäjä joutui rauhanteossa luopumaan muun muassa Baltian maista, Puolasta ja Suomesta. Saksa pystyi itärintaman rauhoittamisen jälkeen keskittämään länsirintamalle 60 uutta divisioonaa. Näin Saksan armeija nousi numeerisesti länsiliittoutuneiden joukkoja suuremmaksi. Ympärysvaltojen sotilaallinen johto olikin varma, että Saksan suurhyökkäys voisi käynnistyä hetkenä minä hyvänsä.

Saksan suuren keväthyökkäyksen käynnisti 21.3.1918 Operaatio Michael. Valtavan tykistökeskityksen jälkeen Saksan erikoisjoukot Stosstruppenit lähtivät etenemään ja mursivat ranskalaisten ja englantilaisten rintaman monessa kohtaa. Saksan keisari Wilhelm II oli euforisessa mielentilassa armeijansa ensimmäisistä voitoista ja määräsi valtakunnassaan vietettäväksi ylimääräisen lomapäivän. Myös Saksan korkeimassa sotilasjohdossa kenraalisotamarsalkka Hinderburg ja päämajoitusmestari kenraali Ludendorff olivat operaatio Michaelin ensimenestysten jälkeen jo varmoja siitä, että lopullinen voitto on lähellä.

Akuutin kriisin torjumiseksi länsiliittoutuneet päättivät keskittää kaikkien sotavoimiensa komennon ranskalaisen kenraali Fochin käsiin, joka oli tunnettu periksi antamattomasta asenteestaan. Ranskalaisten ja englantilaisten koveneva puolustus lopulta amerikkalaisten tukemana onnistui kesällä 1918 leikkaamaan terän Saksan hyökkäykseltä. Saksa ei kyennyt vuosien 1914 toisintona etenemään kuin Marne-joelle asti, johon länsiliittoutuneet lopullisesti pysäyttivät etenevät saksalaiset hyökkäyskiilat. Saksa oli kärsinyt suurhyökkäyksensä alettua suuria henkilö- ja materiaalisia tappioita, joita se ei kyennyt mitenkään korvaamaan. Ympärysvaltojen asema taas vahvistui viikko viikolta Amerikasta Eurooppaan saapuvien sotilaiden ja kaluston myötä.

Elokuussa 1918 länsiliittoutuneet aloittivat vastahyökkäyksen, joka hitaasti mutta varmasti työnsi Saksan armeijan taaksepäin kohti Saksan valtakunnan rajaa. Saksan sodanjohdossa alkoi jatkuvien vastoinkäymisten johdosta syyskuussa 1918 kypsyä ajatus rauhan anomisesta USA:n presidentti Woodrow Wilsonin samana vuonna esittämän 14 kohdan rauhanesityksen pohjalta. Saksan tuskaa lisäsi sen tärkeimpien liittolaisten Itävalta-Unkarin ja Turkin edessä häämöttävä sotilaallinen romahdus. Lisätäkseen Saksan mahdollisuuksia edulliseen rauhaan marsalkka Hindenburg painosti marraskuun alussa 1918 Wilhelm II:n luopumaan keisarin kruunustaan ja lähtemään maanpakoon Alankomaihin. Aseet sammuivat vihdoin länsirintamalla aseleposopimuksen mukaisesti 11.11.1918 klo 11.

Marraskuun 1918 aseleposopimuksen aikaan Saksan johdossa olleet toiveet reilusta rauhasta eivät tulleen toteen 1919 solmitussa Versaillesin rauhansopimuksessa, jossa Saksalle saneltiin tyrmäävät rauhanehdot. Saksa menetti Ranskalle Elsass-Lothringenin alueen, isoja alueita Puolalle, osia maastaan Tanskalle ja Belgialle sekä kaikki siirtomaansa. Saksan armeijalle asetettiin myös isoja rajoituksia ja Saksa joutui ottamaan syyt niskoilleen sodan syttymisestä. Kaiken tämän päälle Saksalle langetettiin jättimäiset sotakorvaukset, jotka tunnettu ekonomisti John Maynard Keynes katsoi täysin mahdottomaksi suorittaa. Itävalta-Unkarin keisarikunta taas hajosi St. Germainin ja Trianonin rauhansopimuksissa, jotka ympärysvallat tekivät erikseen Itävallan ja Unkarin kanssa. Turkin pilkkominen toteutettiin samaan aikaan Britannian ja Ranskan toimesta.

Ensimmäisen maailmansodan piti olla sota, joka tekee tulevat sodat tarpeettomiksi. Erityisesti Ranskan painostamana länsivaltojen keskusvalloille asettamat ankarat rauhanehdot kuitenkin kylvivät siemenet uudelle suursodalle. Saksan täydellinen nöyryytys rauhanteossa yhdistettynä harhakäsityksiin siitä, että Saksan armeija oli tullut kotiin ”Auf dem Felde unbesiegt” (sotakentällä lyömättömänä), saivat monet saksalaiset uskomaan selkäänpuukotuslegendaan. Tämän legendan mukaan Saksan tappio ei aiheutunut sotilaallisesta romahduksesta, vaan tappion syypäitä olivat petturit kotimaassa, kuten sosiaalidemokraatit, juutalaiset ja pasifistit, jotka iskivät urhoollista Saksan armeijaa puukolla selkään. Revanssin saaminen ensimmäisen maailmansodan nöyryytyksestä ja nk. ”Versaillesin diktaatin” kumoaminen olivatkin kansallissosialistien keskeisimpiä iskulauseita 1920-1930-lukujen Saksassa.

Kokonaisuudessaan Euroopan merkitys maailman keskuksena järkkyi vakavasti ensimmäisen maailmansodan seurauksena, sillä Saksa oli nujerrettu ja valtavaa imperiumia hallinnoiva Britannia oli joutunut vararikon partaalle neljä vuotta kestäneiden taistelujen jälkeen. Ranska taas oli sodassa vuotanut kuiviin ja alkoi rakentaa Maginot-linjaa sekä hakea liittolaisia juuri itsenäistyneistä Itäisen Keski-Euroopan maista Saksan uhan patoamiseksi. Italia sitä vastoin kääntyi pian 1920-luvun alussa fasismiin petyttyään vaatimattomiin aluevoittoihin raskaista sotauhreista huolimatta. Venäjästä puolestaan muodostui kommunistinen tyrannia Neuvostoliiton muodossa. Henkinen kärsimys oli vaikeammin mitattavissa, mutta se näkyi muun muassa 1920-luvun pessimistisessä kirjallisuudessa Euroopassa, jossa ennustettiin länsimaiden perikatoa.

Tänä päivänä Euroopan kansallismielisiä puolueita yhdistää tahto puolustaa Euroopan ainutlaatuista kulttuurista kokonaisuutta maahanmuuttoa, globalisaatiota ja islamisaatiota vastaan. Tässä projektissa katseet ovat suunnattuna tulevaisuuteen hyvinvoivan ja vahvan Euroopan luomiseksi. Jokaisen isänmaallisen eurooppalaisen on kuitenkin hyvä tuntea ensimmäisen maailmansodan tragedia, joka oli malliosoitus siitä, miten mahtava sivilisaatio voi väärien valintojen myötä aiheuttaa itselleen peruuttamatonta vahinkoa. Tästä viisaampana on tehtävä se johtopäätös, että Euroopan uusi nousu on mahdollinen vain kaikkien Euroopan patrioottien yhdistyttyä.

Mikael Lith

Kirjoittaja toimii avustajana Euroopan parlamentissa

Julkaistu Rahvas-lehdessä 4/2018

Kategoriat: Uncategorized | Jätä kommentti

Kolumni: Uusi alku kansankodille?

KOLUMNI Saksan ohella Ruotsi on Euroopan valtioista se, joka on eniten vaikuttanut suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen.

Suomen lähes 700-vuotinen yhteys Ruotsin valtakuntaan jätti jälkensä siten, että Suomesta tuli osa laajempaa länsimaista sivilisaatiota. Länsimaiseen kohtalonyhteyteen liittyminen toi maallemme eurooppalaisen sivistyksen, kulttuurin ja taiteet, jotka nostivat maanosamme vuosisadoiksi maailman valtiaaksi. Ruotsin ajan vaikeat hetket, joihin lukeutuivat etenkin Ruotsin kuninkaiden sotaseikkailuiden aiheuttamat Suomen alueen miehitykset ja raskaat sotaväenotot, eivät kuitenkaan poissulje sitä tosiasiaa, että Ruotsin ajan saldo jäi Suomelle positiiviseksi.

Molemmat suursodat 1900-luvulla välttänyt Ruotsi nousi 1950-1970-luvuilla nopeasti yhdeksi maailman vauraimmista teollisuusvaltioista. Ruotsin talousihmeen keskeisenä moottorina olivat sadattuhannet suomalaiset siirtotyöläiset, jotka menivät etsimään onneaan lahden takaa sijaitsevasta ihmemaasta. Monille suomalaisille Ruotsiin lähtö oli ainoa mahdollisuus saada tuona ajanjaksona pysyvä työpaikka, sillä agraari-Suomen loppu ja maatilojen hiljentyminen tekivät mahdottomaksi jatkaa esi-esien ammatissa.

Kenties maailmansodista välttyminen ja maan suuri vaurastuminen 1900-luvun loppupuolella sai Ruotsissa aikaan vahvan humanitarismin eetoksen, joka ilmeni haluna osoittaa solidaarisuuttaan maailmalle avokätisenä kehitysavun antamisena ja humanitaaristen maahanmuuttajien vastaanottamisena suurissa määrin. Ruotsin maine maailman areenoilla ns. humanitaarisena suurvaltana oli asia, josta Olof Palmen johtaman kansankodin asukkaat olivat 1980-luvulla kiistatta pohjattoman ylpeitä.

2010-luvulle tultaessa säröt ruotsalaisen kansankodin arjessa tekivät mahdolliseksi ruotsidemokraattien vaalivoiton eilisissä valtiopäivävaaleissa. Lukuisat mellakoinnista kärsivät maahanmuuttajalähiöt ja maahanmuuttajajengien ammuskelut ja käsikranaatti-iskut keskellä kirkasta päivää maan suurkaupungeissa ovat aiheuttaneet valtavaa hämmennystä ei vain ruotsalaisten vaan koko maailman silmissä. On tullut selväksi, ettei ruotsalaisella kansankodilla ole ollut kykyä sulauttaa Aasian ja Afrikan sekasortoisilta alueilta tulleita ihmisiä pelkällä suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon voimalla.

Ruotsilla on nyt mahdollisuus positiivisen valtiopäivävaalituloksen jälkeen viitoittaa uusi alku ruotsalaiselle kansankodille. Massiivinen maahanmuutto Aasian ja Afrikan levottomilta alueilta Ruotsiin on syytä lopettaa ja maassa jo olevat ulkomaalaistaustaiset ihmiset on saatettava Ruotsin yhteiskunnan valtavirtaan tiukoin ottein. Ruotsi on yksi Euroopan vanhimmista kulttuurivaltioista, eikä näin olisi maailmankulttuurille eduksi, mikäli Ruotsi hallitsemattoman maahanmuuton myötä kaatuisi yhteiskuntana.

Myös meille suomalaisille kansallismielisempi Ruotsi on suuri mahdollisuus. Isänmaalliset Suomi ja Ruotsi yhdessä voisivat myötävaikuttaa Pohjolan säilymiseen rauhan, hyvinvoinnin ja kulttuurin kehtona samaan aikaan, kun Keski-Eurooppa on sortumassa monikulttuurisen kaaoksen keskellä.

Kolumni: Uusi alku kansankodille?

Kategoriat: Uncategorized | Jätä kommentti

Kolumni: Italialainen näytelmä

Italian parlamenttivaalien tulos maaliskuussa oli suuri nöyryytys Brysselin EU-eliitille. Kansallismielisen Legan ja populistisen Viiden tähden liikkeen vaalimenestys viimeinkin lopettivat ne globalististen toimijoiden ja julkaisujen kannanotot ympäri Eurooppaa, joissa väitettiin Ranskan presidentinvaalien tarkoittaneen kansallismielisten puolueiden pysyvää heikentymistä EU:ssa.

Suomessa tässä kansallismielisten puolueiden vastaisessa paasauksessa on kunnostautunut maamme konsensuspuolueiden ohella erityisesti Helsingin Sanomat, joka on yrittänyt kaikkensa vähätelläkseen Saksan, Itävallan, Tsekin ja Italian protestipuolueiden murskaavaa etenemistä. On selvää, että HS:lle on ollut musertavaa todistaa lehden poliittisen vision romahtamista ympäri Eurooppaa.

Itävallan kansalliskonservatiivisen hallituksen seuraksi EU:hun oli vielä viime viikonloppuna tulossa vahva Legan ja Viiden tähden kansallispopulistinen hallitus. Italian presidentti Sergio Mattarellakieltäytyi kuitenkin viime hetkellä nimittämästä eurokritiikistään tunnettua Legan Paola Savonaa maan valtiovarainministeriksi. Tämä johti siihen, että pääministerikandidaatiksi nimitetty Giuseppe Contevetäytyi hallituksen muodostajan paikalta.

Nyt presidentti Mattarella on antanut hallituksen muodostajan tehtävän IMF:n entisen ekonomistin Carlo Cottarellin tehtäväksi, jonka kabinetille tosin ei uskota löytyvän riittävää tukea Italian parlamentista.

Italian presidentin uhkapeli hylätä Legan valtiovarainministeriehdokas sai suitsutusta muun muassa Ranskan eurofiililtä presidentiltä Emmanuel Macronilta. Myös Brysselissä on myhäilty tyytyväisyydellä sen johdosta, että presidentti Matteralla esti toistaiseksi toiminnallaan kansallispopulistisen hallituksen synnyn Italiassa.

On kuitenkin odotettavissa, että Italiassa on vuorossa uudet parlamenttivaalit jo syksyllä. Näiden vaalien lopputulos ei todennäköisesti voi olla mikään muu kuin Legan ja Viiden tähden liikkeen vahvistuminen yhä entisestään ja Italian järjestelmäpuolueiden romahtaminen yhä syvempään kannatuskuoppaan.

Historian pyörät ovat Euroopassa kääntyneet pysyvästi kohti kansallismielisyyden ja maahanmuuttokriittisyyden nousua. Globalistinen EU-eliitti tekee suuren virheen, jos se kuvittelee, että tämä poliittinen kehitys pystyttäisiin patoamaan sulkemalla kansallismieliset puolueet pois päätöksenteosta ja teeskentelemällä konsensuspolitiikan olevan ainoa vaihtoehto.

Viimeisen viikon aikana koettu italialainen näytelmä ei tule jäämään viimeiseksi voimainkoetukseksi globalistien ja kansallismielisten puolueiden välillä. Euroopan kansallismielisten puolueiden hetki on nyt lyönyt ja ne väistämättä tulevat ottamaan vahvan poliittisen roolin useissa EU-maissa tulevina vuosina.

Kolumni: Italialainen näytelmä

 

Kirjoitus on julkaistu Suomen Uutisissa 29.5.2018

Kategoriat: Uncategorized | Jätä kommentti