Tänä vuonna vietetään sekä toisen maailmansodan syttymisen että Berliinin muurin murtumisen pyöreitä vuosipäiviä. Näillä kahdella tapahtumalla on keskenään suora linkki, sillä Saksan aloittama suursota johti Saksan totaaliseen tappioon ja maan jakautumiseen Neuvostoliiton ja länsiliittoutuneiden valvomiin miehitysvyöhykkeisiin. Neuvostoliitto ja länsiliittoutuneet päättivät sodan jälkeen vielä erikseen jakaa Saksan pääkaupungin Berliinin neljään miehitysvyöhykkeeseen, jolloin länsivallat valvoivat Länsi-Berliinin aluetta ja Neuvostoliitto Itä-Berliiniä. Myöhemmät tapahtumat osoittivat, että keskellä Neuvostoliiton miehittämää Itä-Saksaa Länsi-Berliinissä olevat amerikkalaiset, ranskalaiset ja englantilaiset joukot muodostivat piikin koko kommunistisen itäblokin lihassa.
Toisen maailmansodan aikana neuvostoliittolaisten ja länsiliittoutuneiden välille muodostettu yhteistyö alkoi heikentyä jo heti sodan päättymisen jälkeisinä vuosina. 1948-1949 Neuvostoliitto saartoi Länsi-Berliinissä olevat länsivaltojen joukot pakottaakseen ne vetäytymään kaupungista. USA:n järjestämän ilmasillan avulla Länsi-Berliinissä kuitenkin pystyttiin ylläpitämään kaupungin ruokahuoltoa yllä, joka takasi sekä länsivaltojen joukoille että siviiliväestölle riittävät elinolosuhteet. Saksan kahtiajaon kylmän sodan ajaksi sinetöi 1949 tapahtuneet Saksan liittotasavallan eli Länsi-Saksan ja Saksan demokraattisen tasavallan eli Itä-Saksan perustamiset. DDR:n pääkaupungiksi tuli Itä-Berliini, kun taas Länsi-Saksan pääkaupunki siirrettiin Bonniin.
Samaan aikaan, kun Länsi-Saksassa elettiin 1950-1960-luvuilla suurta talousihmettä, oli elintaso Neuvostoliiton miehittämässä Itä-Berliinissä ja Itä-Saksassa selvästi alhaisempi. 1960-luvun alkuun mennessä oli Itä-Saksan alueelta paennut länteen 3.5 miljoonaa ihmistä. Monet DDR:n sosialismia paenneista itäsaksalaisista olivat nuoria ja koulutettuja, mikä aiheutti tuntuvaa aivovuotoa Itä-Saksalle. DDR:n kansainväliselle imagolle oli myös vahingollista, että kyvykkäin kansanosa ei halunnut enää pysyä “työläisten ja talonpoikien tasavallassa”.
Neuvostoliitto ja Itä-Saksan viranomaiset yrittivät kontrolloida DDR:n asukkaiden poismuuttoa sinetöimällä 1950-luvun alussa Saksojen välisen rajan kiinni. Tämä rajapolitiikka ei kuitenkaan koskenut Berliiniä, jossa liikkuminen kaupungin länsi- ja itäosien välillä pysyi verrattain vapaana. Vielä kesäkuussa 1961 DDR:n johtaja Walter Ulbricht totesi kansainvälisessä lehdistötilaisuudessa, että ”kenellekään ei ole aikomusta pystyttää muuria”. Kuitenkin jo kahden kuukauden päästä tästä lausunnosta 13.8 1961 Itä-Saksan armeija sulki Länsi- ja Itä-Berliinin välisen rajan ja alkoi rakentaa muuria.
Berliinin muurista tuli lopulta 155 kilometriä pitkä ja se rakennettiin neljässä vaiheessa vuosien 1961-1975 välillä. Muuri esti itäberliiniläisten laillisen maastamuuton Länsi-Saksaan ja siitä tuli tunnetuin kylmän sodan symboli. DDR:n propagandassa Berliinin muuri nimettiin antifasistiseksi suojavalliksi. Länsivaltojen reaktio muurin rakentamiseen oli aluksi pidättyväinen, mikä herätti länsisaksalaisissa poliitikoissa pettymyksen tunteita. Balsamia länsisaksalaisten haavoille toi kuitenkin USA:n presidentti John F. Kennedyn vierailu kaupunkiin kesäkuussa 1963, jolloin hän piti kuuluisan ”Ich bin ein Berliner”-puheensa. Kennedy halusi puheellaan tehdä selväksi, ettei Yhdysvallat tule sallimaan kommunistien marssia Länsi-Berliiniin.
Aukotonta selvitystä niiden ihmisten määrästä, jotka tulivat ammutuiksi yrittäessään laittomasti ylittää Berliinin muurin päästäkseen Länsi-Berliinin puolelle ei ole. Vuonna 2000 julkaistun selvityksen mukaan uhreja oli 86. Vuosien 1961-1989 välillä 5075 onnistunutta pakoa tapahtui Itä-Berliinistä Länsi-Berliiniin.
1980-luvun lopussa alkoi käydä selväksi, että DDR:n sosialistinen järjestelmä oli menossa kohti lopullista tuhoaan. DDR oli miltei vararikossa ja pystyi rahoittamaan toimintaansa vain laittoman ihmis-, myrkky- ja asekaupan avulla, joka toi länsivaluuttaa maahan. Neuvostoliitto oli taas sisäisten vaikeuksien vuoksi tilassa, jossa se ei enää pystynyt antamaan Itä-Saksalle sen tarvitsemaa taloudellista apua. Näiden tosiasioiden valossa ei ollut siis tavatonta, että USA:n presidentti Ronald Reagan puheessaan Brandenburger Torin edessä 1987 vetosi NL:n johtajaan Mihail Gorbatsoviin, jotta tämä repesi alas Berliinin muurin.
Tuskin olivat DDR:n perustamisen 40-vuotisjuhlallisuudet loppuneet syksyllä 1989, kun kansalaisten tyytymättömyys Itä-Saksan vallanpitäjien asioiden hoitoon alkoi paisua niin suureksi, ettei sitä voinut enää kontrolloida. Jo syyskuussa 1989 Unkari oli avannut rajansa itäsaksalaisille, jotta he pystyisivät pakenemaan Itävallan kautta Länsi-Saksaan. Lopun alku DDR:lle oli maan politbyroon jäsenen Günter Schabowskin antama vastaus 9.11.1989 järjestetyssä kansainvälisessä tiedotustilaisuudessa, jossa hän ilmoitti, että DDR:n rajaylityspaikat ovat välittömästi avoinna. Jo samana iltana kymmenet tuhannet ihmiset ylittivät Länsi- ja Itä-Berliinin vastaisen rajan ja muuria alettiin purkaa sekä sotilaiden, että siviilien toimesta.
Berliinin muurin murtumisen symboliarvoa reaalisosialismin todellisuuden kuvaajana ei ole syytä aliarvioida. Järjestelmä, joka perustuu ihmisten indoktrinoinnille tiettyyn ideologiseen muottiin ja räikeään pakkovaltaan, ei ole kestävä. Berliinin muurin murtuminen symbolisoi näin länsimaisen kansanvallan ja vapauden voittoa kommunismista. Silti on myönnettävä, etteivät kaikki DDR:n alla varttuneiden toiveet ole täyttyneet Saksojen yhdistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä. Saksojen yhdistymisen arkkitehtina toiminut kristillisdemokraattinen liittokansleri Helmut Kohl ennusti vuonna 1990 Itä-Saksan alueille loistavaa tulevaisuutta puhumalla niistä tulevina kukoistavina alueina. Todellisuudessa entinen Itä-Saksan alue on Saksojen yhdistymisen jälkeen kärsinyt ihmisten joukkomuutosta Länsi-Saksan puolelle, yhä Länsi-Saksaa alhaisemmista palkoista ja huonommista palveluista sekä yleisestä perspektiivien puutteesta. Kaikki nämä tekijät yhdessä ovat vaikuttaneet siihen, että kansallismielinen AFD on erityisen suosittu Saksan itäisimmissä osissa, jossa se saavutti tänä syksynä murskavoitot Saksin, Brandenburgin ja Thüringenin osavaltiovaaleissa.
Erityisesti globalistit ovat Berliinin muurin murtumisen 30-vuotispäivänä surkutelleet sitä, miten eurooppalaiset ovat unohtaneet tämän tapahtuman opetukset ja kääntyneet äänestämään kansallismielisiä puolueita. Ääriglobalistisimmat äänet ovat jopa puhuneet siitä, että Euroopassa saavat lisää kannatusta voimat, jotka muistuttavat DDR:sta. Tämän pahempaan historian vääristelyyn törmää harvoin. Se, että kansallismieliset puolueet haluavat suojella Eurooppaa rajattomalta kolmannen maailman massojen vyöryltä, on täysin eri asia kuin oman maan sisällä pystyttää muureja estämään ihmisten liikkumista. Euroopan isänmaalliset liikkeet kulkevat myös kansallisten kulttuurien ja vapauden vaalijoina täysin itäblokin antikommunististen vastarinta-aktivistien jalanjäljissä. Berliinin muurin kaatamiseen osallistuneiden motiivina ei ollut liberaalin globalismin edistäminen, vaan kansallisen itsemääräämisoikeuden ja identiteetin palauttaminen Saksan kansalle.
Kirjoitus julkaistu Rahvas-lehdessä 4/2019